Pleasant Silence

KUOLIN

2006-12-08T17:17:00+02:00

AC/DC - Highway to Hell

Oi voi voi.

2006-12-05T20:27:00+02:00

Ette varmasti löydä yhtään laiskempaa ihmistä maan päältä. Pidän hiukan taukoa tänne päivittämisestä.

Lauantai 25.11

2006-11-25T19:42:00+02:00

Koko päivän on pyörryttänyt, tehnyt mieli vain kaatua ja maata siinä koko loppu päivä. Harmi vain, että minun kohdallani se ei ikinä onnistu. En voi olla paikalla muutamaa sekuntia kauempaa. On sitten tullut osa päivästä tanssittua ja pompittua, mikä ei kauheasti koko aikaiseem huimaukseen auta. Ei tunnu hyvältä, ei. Ainoa järkevä asia, jonka olen saanut päätettyä on, että teen joululahjat tänä vuonna itse. Aion leipoa, askarrella ja kutoa. En sitten tiedä miten onnistun tekemään pipon, mutta yritän. Taidan aloittaa jo nyt, että on vara suunnitelma, jos jokin menee pieleen. (Joka minun tapauksessani on enemmän, kuin mahdollista)

Kait ihmiset katsoivat tänään Coyte Uglyn? Äivän älyttömän hyvä, nähty nyt kaksi kertaa.

Päivän välikohtaus

2006-11-17T21:37:00+02:00

Tänään isin kanssa hampparilla käydessä hesburgeriin ryntäsi noin kuusivuotias poika kasvot itkemisestä laikukkaina. Hän huusi äidilleen jonoon: "Mun oli pakko tulla, kun Antonilla on sua hirveä ikävä ja me itketään tuolla yhdessä!" Nainen ryntäsi poikansa luo, halasi tätä ja talutti tämän ulos pikaruokalasta.

Amerikkalainen Preeria Piikkisika

2006-11-14T15:44:00+02:00

Minä olen monimutkainen olio, joka ei osaa kertoa rakastavansa. Ja nyt ei tarkoiteta jotain poikaa, josta pidän, vaan ihan omaa äitiäni. Olen huomannut, miten harvoin saan ne kolme sanaa sanottua hänelle. Hyvin harvoin. Eilen hänen korjaillessa takkini nappeja päätin sanoa sen. Heti sanojen ulos päästyä, huomasin äitini hätkähtävän. Osoitanko minä sen muka niin, että äitini yllättyy minun sanoessa rakastavani häntä?

omglolwtf

2006-11-12T12:03:00+02:00

Nyt koko tapahtuma kuulostaa vaan älyttömän typerältä. Syyttäkää väsymystä.

I'll never ever take that way home again. Not alone.

2006-11-11T22:41:00+02:00

Oletteko kuulleet juttuja ihmisistä; raiskaajista tai muista huumehörhöistä/känniläisistä? Juttuja, joissa ihminen käy jonkun tyttöporukan kimppuun? Tai vaikka pelottelee vitsillä muita ihmisiä? Oikea tilanne on pelottavampi, uskokaa pois. Varsinkin, jos on väsynyt ja kello on reilusti yli kymmenen.

Tänään matkamme Juulian Villiä Tanssia -kisasta oli kamala. Kävelimme minä, Anni, Tiia, AnnaMari, Niina ja Rita ulkona vailla erikoista päämäärää. Emme tienneet mienne mennä, muttei kukaan ainakaan halunnut mennä vielä kotiin. Seisoskelimme Alepan takana (tai ei kongreettisesti takana, mutta siinä lähimaastossa), juttelimme niitä näitä, soitimme Jeremille, naureskelimme ja kertasimme tämän päivän tapahtumia. Meitä kohti tuli mies. Tavallinen ohikulkija, mutta siinä väsyneenä heitettiin läppää raiskareista ja muista. Miehen mennessä ohi jatkoimme juttelua. Yhtäkkiä, taaksemme (vastakkaisesta suunnasta, kuin äskeinen mies) ilmestyi toinen mies. Hän huusi (tiedätttekö sillein pelottavasti, silmät kiiluen) ja lähti juoksemaan meitä kohti. Kaikilta meni hetki tajuta mitä tapahtui; onneksi tajusimme kuitenkin lähteä kirkuen karkuun. Mies seurasi muutaman metrin, mutta kääntyi sitten takaisin alkuperäiseen menosuuntaansa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Juoksimme hetken, mutta pysähdyimme hengästyneenä. Olimme kaikki täysin shokissa ja peloissamme. Kuka mies oli ja mitä hän oli tekemässä? Ja MISTÄ hän oli ilmestynyt? Kukaan meistä ei ollut huomannut kenenkään tulevan kohti. Olimme kauhuissamme. Kukaan ei suostunut lähteä kävelemään kotiin, vaikka kaikki asuimmekin (AnnaMaria ja hänen sisartaan Ritaa lukuunottamatta) muutaman sadan metrin päässä. Me tärisimme ja toistimme samoja kysymyksiä. Aluksi mielessämme kävi, että mies olisi ollut humalassa ja päättänyt säikytellä muutamaa tyttöä. Ei, mies oli vesiselvä, hän käveli täysin suoraan ja vaikutti muutenkin ihan selvältä. Sitten ajattelimme kaiken olevan pilaa. Ei, mies ei edes hymähtänyt kääntyessään pois päin, saatika sitten räjähtänyt nauramaan. Ja kuka yli kolmekymppinen mies edes vaivautuisi säikäyttämään muutamaa keskenkasvuista? Muistimme kaikki ne kiiltävät silmät. Mies oli näyttänyt älyttömän pelottavalta, hullulta. Emme tienneet mitä tehdä. Ehdotimme eri asioita; takaisin Taikulle menemistä, poliisille soittamista ym. Päätimme lähteä kävelemään paikkaan, jossa liikkuisi enemmän ihmisiä. Pois pimeähköltä nurmelta (tai luntahan siinä oli, pieni sivuseikka).
Anni, ilmeisesti meistä järkevin sai idean: soitetaan AnnaMarin isälle, että tulisi hakemaan. Hän oli joskus tullut AnnaMariakin hakemaan kotibileistä autolla, vaikka he asuivat kahdensadan metrin päässä. Menisimme takaisin tanssitalon eteen ja sanoisimme, että siivoispileemme loippuivat vasta. Yhdestä asiasta olimme varmoja; kenellekkään ei kerrota.
AnnaMarin isä lupasi tulla kymmenessä minuutissa.

Jokainen vastaan tulija oli pelottava, vaikka tiesimme ylireagoivamme. Olimmehan me väsyneitä kaiken sen tanssimisen jäljiltä. Olimme kuitenkin peloissamme. Ajattelimme soittaa Taikun ovikelloa, mutta päätimme unohtaa koko jutun; hänhän sanoi, että haluaisi äkkiä nukkumaan.
Odottelimme viitisentoista minuuttia siinä ulkona. Pelästyimme jokaista ohi kulkevaa ihmistä.. Kuka ei olisi?

Pääsimme turvallisesti kaikki kyydillä himaan, onneksi. :)

Kiinnostaa.. Ei kiinnosta.. Kiinnostaa.. Ei kiinnosta..

2006-11-08T15:43:00+02:00

Olen utelias. Ole kiltti, jos luet tätä blogia, vaikkapa vain satunnaisesti, jätä puumerkkisi tämän kirjoituksen kommentteihin. Lisää sitten omaan blogiisi tämä kysely, mikäli kiinnostaa.

Halloween-ilta

2006-11-04T23:04:00+02:00

Huomasin tänään ukin haudalla käydessä, että hautausmaa on älyttömän hyvä paikka selvittää ajatuksia. Rekisteröin aivan uusia ajatuksia, uusia tapoja, uusia tunteita. Valaiseva kokemus. Kokeilkaa joskus! Tottakai tämä kuullostaa hiukan oudolta. "Menkää hautausmaalle, jos haluatte selvittää ajatuksianne!" Joo, what ever.. Mutta tottahan se on. Niille maaplänteille on haudattu ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Kuoleman jälkeen haudalla on käyty melkein viikoittain ja kaikkina juhlapyhinä; joulut, syntymäpäivät, hääpäivät, nimpparit, halloweenit, uudet vuodet, kuolinpäivät, ystävänpäivät ja muut. Ja aina vain harvemmin. Jonain vuonna haudalla käydään enää jouluisin. Ahkerimmat kävijät muutaman kerran vuodessa. Pitäähän haudan kukat uusia, eikö vain?

Muu haudallakäyntimme sujuikin sitten konemaisesti. Portista sisään, muutaman haudan ohi Ruskeasannan hautaustaan kappelille, siitä oikealle. Etsitään pimeässä G-välikkö; arvauksella menee, tienviitta on revitty pois aikoja sitten. Muutama metri eteenpäin.
Kalevi Honkanen 10.6.1931 - 28.7.1995.

"Mä sytytän kynttilän!"
"Mä sit laitan sen paikoilleen!"

Tiputan harmaat lapaset hangelle, tartun kohmeisilla käsillä tilutikkuaskiin, sytytän kynttilän vaivalloisesti ja ojennan sen Netalle. Päässäni pyörii asioita, joita en ole aiemmin ajatellut. Mitä tuo haudassa makaava mies on joskus minulle merkinnyt? Mies, josta minulla ei ole muistona muuta, kuin yksi hetki ja kaikki mitä hänestä on kerrottu. Serkullani Sannilla oli pienempänä paha tapa mennä piiloon ja hypätä kimppuuni, kun menin ohi. Ukkini oli aina puolellani, kun Sanni yritti upottaa hampaansa käteeni. (Ja onnistui siinä älyttömän usein!) Muistan, kuinka teimme yhdessä hiekkakakkuja mummolan pihalla. (Johon muutimme perheen kanssa ukin kuoleman jälkeen. Mummi muutti kerrostalo-asuntoon) En minä muista sitä miestä ollenkaan. Kuviakin hänestä löytyy vain muutama. Nekin ajalta juuri ennen kuolemaa. Niissä hän näyttää älyttömän hauraalta ja sairaalta. Eikä mikään ihme, hänhän kuoli syöpään. Hänen hautajaisissaan muistan, kuinka istuin tätini Maaritin vieressä. Pappi puhui. Poimin hänen tekstistään ainoastaan yhten lauseen "Kun hän nousee uudestaan.." (tai jotain vastaavaa. Olin silloin kolme) Olin innoissani! Kysyin tädiltäni, että nouseeko ukki uudestaan henkiin. Silmäni loistivat.

Nyt jo kaksi sukulaistani on kuollut syöpään.. Ukki ja kummisetä. Eivät he minulle älyttömän tärkeitä olleet, kummisetääkin näin hänen eläessään vain muutaman kerran vuodessa, synttäreillä enimmäkseen. Mutta silti. Muistan kuinka kummin hautajaisissa laulettiin Tähdet, tähdet -biisiä. Muistan, kuinka etsimme äidin kanssa sopivia kenkiä tilaisuuteen. Korkokengillä, kun en osaa vieläkään kävellä, ostimme mustat lenkkarit, jotka lojuvat vieläkin eteisessämme, vaikken käytä niitä. Muistan sen yön, (oli kesä. Olimme juuri silloin jokavuotisella retkellämme Joensuuhun, mummin ja ukin mökille) jolloin mummini koputti aittamme oveen ja huusi läpi, että Minna soitti; Jyrki on joutunut sairaalaan. Samalla hän ilmoitti, että he lähtisivät ajamaan Minnan tueksi Vantaalle. Muistan, kuinka äitini itkeskeli päivittäin, muistan puhelun, jossa mummini kertoi Jyrkin vaipuneen koomaan. Muutama päivä siitä, niin hän kuoli. Muistan, kuinka yritin itkeä, muttei kyyneleitä tullut. Oliko minulla aihetta itkeä? Muistan kuinka istuin äitini vieressä hautajaisissa ja hän itki silmät päästään. Muistan kuinka aina iloinen serkkuni Jennina (viisi vuotta) itki. En ollut ikinä nähnyt hänen itkevän. En itkenyt edes hautajaisissa, vaikka kuinka yritin. En osannut itkeä ihmisen perään, jota en tuntenut kunnolla.

Halloween-ilta on muuten sujunut tavallisissa merkeissä; katsoimme isin kanssa Brokeback Mountainin, Netta pelasi simsiä viereisessä huoneessa, söimme karkkia ja menimme nukkumaan. Normi ilta.

LUNTA

2006-10-31T16:21:00+02:00

yäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäk
yäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäkyäk

Ulkona sataa lunta! Sitä sellaista valkoista, kylmää ja märkää ainesta. Se tunkeutuu silmiin sekä vaatteiden ja kenkien sisään. Ensilumi päättää TIETYSTI sataa juuri, kun on ostanut uudet tennarit, joita ei tietenkään voi käyttää talvella. Juuri, kun on ostanut uuden kauniin villapipon (Vaikka pipo onkin vain 30% villaa, kutittaa se silti. Minä kun olen allerginen villalle), jota pidän vain siksi, ettei korvat jäätyisi. Ja tietty siksi, että se on kivannäköinen ja uskomattoman pehmeä. SE KASTUU! Äygh.
Onhan lumessa hyvätkin puolensa. Lumi on kaunista ja kuivempaa, kuin vesi, mutta silti. Ja lisäksi rehtori (se pieni ja pippurinen mummo) kielsi aluksi lumipallot, sitten LUMIUKOT! Ei sillä, että olisin älyttömästi tehnyt lumiukkoja, mutta nekin ovat kivoja yksityiskohtia muuten harmaan ja tylsän koulumme pihalla. Argh, miksi Irja Ansalehto-Salmi, vai mikä olikaan, piti aloittaa rehtorinamme?! Juha Jouho nyt mielummin, vaikka puhuukin hyvin unettavalla äänellä ja on muutenkin hiukan erikoinen. Mutta mielummin hän, kuin nykyinen. "Kans..*tauko*..liasta päivää" Arhg, se nainen saa minut repimään hiuksiani ja nauramaan samalla. Ja aina naisen kuulutukset tuppaavat jostain syystä meidän matikantuntiemme kohdalle.

Vaikka kuinka vihaankin lunta, nyt on fiilis, että pitää pitää pientä taukoa (edes hiukan) vanhempana olemisestä Haluaisin pysäyttää ajan ja hypätä kaksikymmentäsenttiä paksuun lumihankeen hyppimään ja kierimään. Tekisin hienon lumiukon, jolle laittaisin puhtaan porkkananenän, haulahuivin ja hatun. Haluaisin kasata lunta korkeiksi kinoksiksi ja hyppiä niihin sitten vielä korkeammalta. Haluaisin hypätessä painua reisien syvyydelle ja jäädä sinne jumiin. Haluaisin tehdä kauniin lumienkelin keskelle olematonta takapihaamme. Haluaisin sisälle tullessa kauhistella punaisia poskiani, riisua läpimärät vaatteet pois ja sulkeutua omaan huoneeseen hyvän kirjan (tällä kertaa Stephenie Meyerin Houkutus. Lukukierros vol 4), kaakaomukin ja lämpimän peiton kanssa. Niin minä haluaisin tehdä, mutten yksin. Ehkä joku päivä vielä..