God, näin aamutuimaan, tänään kaksi vuotta täyttävän serkkuni
synttäreiden aamuna oloni on.. sekava. Välillä tuntuu, kuin että
leijuisin katon rajassa, iso hymy huulilla, ilman mitään syytä. Välillä
taas matelen maassa itkien.
Itkin itseasiassa aamuyöllä. Luulen
ainakin itkeneeni. Emt, ehkä se oli unta. Mutta silti koko aamuyön
tuntui, että olisin ollut hereillä ja samaan aikaan unessa. En tiedä.
Muistan, että kuuntelin musiikkia (minulla on radio öisin auki) ja
makoilin sängylläni yrittäen saada unta. Silti, kun kännykkäni
herätyskello soitti, luulen, että hätkähdin hereille. Rakastan
aamuöitä. Silloin on niin rauhallista ja hiljaista. Rakastan makoilla
sängyssäni ja vain olla. Yleensä ilman musiikkia, ikkuna kiinni.
Makoilla omassa huoneessa ilman häiriöitä. Silloin on varmaa, ettei
Netta tai äiti tupsahda kesken unelmoinnin huoneeseeni, sillä tiedän
heidän tuhisevat onnellisesti omissa sängyissään.
Joskus
aamuöisin avaan ikkunaverhoni ja katselen ulos kirpeään aamuun. Saatan
nähdä harvoin muutaman rohkean koiranulkoiluttajan, mutta sekin on
harvinaista. He saattavat katsahtaa huoneeseeni (huoneeni ikkuna on
tien puolella, jolloin tieltä näkee yleensä harvinaisen hyvin sisälle)
ja ihmetellä miksi tyttö seisoo yksikseen ikkunassa tekemättä mitään,
silmät lasittuneina kohti kaukaisuutta.
Nuo hetket ovat
harvinaisia elämässäni, mutta kuuluvat kauneimpiin. Vaikka pysynkin
koko ajan omassa huoneessani, henkisesti kirmaan aamukasteesta
kosteilla pelloilla (joita ei kyllä kotini lähellä ole) paljain jaloin,
helisevästi nauraen.
Odotan innolla sitä, että jään yksin yöksi
kotiin. Lähden ulos viiden aikaan aamulla kävelemään ja tuntemaan sen
kauneuden kokonaan, ei huoneeni ikkunan takaa.
torstai, 5. lokakuu 2006
Kommentit