God, näin aamutuimaan, tänään kaksi vuotta täyttävän serkkuni synttäreiden aamuna oloni on.. sekava. Välillä tuntuu, kuin että leijuisin katon rajassa, iso hymy huulilla, ilman mitään syytä. Välillä taas matelen maassa itkien.
Itkin itseasiassa aamuyöllä. Luulen ainakin itkeneeni. Emt, ehkä se oli unta. Mutta silti koko aamuyön tuntui, että olisin ollut hereillä ja samaan aikaan unessa. En tiedä. Muistan, että kuuntelin musiikkia (minulla on radio öisin auki) ja makoilin sängylläni yrittäen saada unta. Silti, kun kännykkäni herätyskello soitti, luulen, että hätkähdin hereille. Rakastan aamuöitä. Silloin on niin rauhallista ja hiljaista. Rakastan makoilla sängyssäni ja vain olla. Yleensä ilman musiikkia, ikkuna kiinni. Makoilla omassa huoneessa ilman häiriöitä. Silloin on varmaa, ettei Netta tai äiti tupsahda kesken unelmoinnin huoneeseeni, sillä tiedän heidän tuhisevat onnellisesti omissa sängyissään.
Joskus aamuöisin avaan ikkunaverhoni ja katselen ulos kirpeään aamuun. Saatan nähdä harvoin muutaman rohkean koiranulkoiluttajan, mutta sekin on harvinaista. He saattavat katsahtaa huoneeseeni (huoneeni ikkuna on tien puolella, jolloin tieltä näkee yleensä harvinaisen hyvin sisälle) ja ihmetellä miksi tyttö seisoo yksikseen ikkunassa tekemättä mitään, silmät lasittuneina kohti kaukaisuutta.

Nuo hetket ovat harvinaisia elämässäni, mutta kuuluvat kauneimpiin. Vaikka pysynkin koko ajan omassa huoneessani, henkisesti kirmaan aamukasteesta kosteilla pelloilla (joita ei kyllä kotini lähellä ole) paljain jaloin, helisevästi nauraen.
Odotan innolla sitä, että jään yksin yöksi kotiin. Lähden ulos viiden aikaan aamulla kävelemään ja tuntemaan sen kauneuden kokonaan, ei huoneeni ikkunan takaa.