Istuessani kiettiössämme täydessä hiljaisuudessa syöden mansikkakeittoa kuulin rapinaa yläpuolellani olevasta katto ikkunasta. Aluksi ajattelin, että katolla pörrää taas oravia. Minä kun en aina saa nukuttua, kun huoneeni yläpuolella juoksee oravia edes takaisin.
Siedin kuitenkin rasahtelua ja koputtelua jonkin aikaa, mutta pakkohan sitä oli kääntää kate ylös ja ihmetellä mikä pitäisi tuollaista meteliä katollamme. Varishan se siinä pomppi yrittäen nokkia ikkunaa mustalla nokallaan. Se vaihtoi paikkaa ja yritti uudelleen.
Ei siinä voinut tehdä muuta, kuin katsoa ylös lumoutuneena, huulilla huvittunut ilme.
Elämän pikku iloja. Niitä kaipaa jokainen.