Katselin tässä yksi päivä kävellessäni kouluun entisen ala-asteeni läpi leikkiviä lapsia. Lapsiahan he ovat, niin kuin minäkin.
Sadepäivä kun oli, eivät ihmiset värjötelleet katosten alla toisissaan
kiinni, vaan hyppivät riemuiten vesilammikoissa, juoksivat nauraen
toisiaan karkuun ja näyttivät muutenkin niin vapailta, niin, niin
eloisilta.
En osannut muuta, kuin seisoa paikallani ja katsella heitä. Minä
halusin olla joku heistä. Se pieni toisluoikkalainen tyttö, joka
leikkii vaaleanpunaiset, rusetilla varustetut kumpisaappaat jalassa
koulun kentän syvässä kuralammikossa. Halusin olla se hiljainen poika,
joka tekee uusilleakurasaappaillaan pieniä polkuja likaiselle vedelle.
Se poika, joka harmissaan heittäytyy keskelle lammikkoa niin, että kura
roiskuu. Se tyttö, joka leikkii ystävänsä kanssa kivillä turvallisesti
kuivalla maalla.
Halusin olla he.
Elämän pikku iloja, totta tosiaan.
Iloja, joiden takia myöhästyin koulusta.
keskiviikko, 11. lokakuu 2006
Kommentit