Katselin tässä yksi päivä kävellessäni kouluun entisen ala-asteeni läpi leikkiviä lapsia. Lapsiahan he ovat, niin kuin minäkin.
Sadepäivä kun oli, eivät ihmiset värjötelleet katosten alla toisissaan kiinni, vaan hyppivät riemuiten vesilammikoissa, juoksivat nauraen toisiaan karkuun ja näyttivät muutenkin niin vapailta, niin, niin eloisilta.
En osannut muuta, kuin seisoa paikallani ja katsella heitä. Minä halusin olla joku heistä. Se pieni toisluoikkalainen tyttö, joka leikkii vaaleanpunaiset, rusetilla varustetut kumpisaappaat jalassa koulun kentän syvässä kuralammikossa. Halusin olla se hiljainen poika, joka tekee uusilleakurasaappaillaan pieniä polkuja likaiselle vedelle. Se poika, joka harmissaan heittäytyy keskelle lammikkoa niin, että kura roiskuu. Se tyttö, joka leikkii ystävänsä kanssa kivillä turvallisesti kuivalla maalla.
Halusin olla he.

Elämän pikku iloja, totta tosiaan.
Iloja, joiden takia myöhästyin koulusta.