Huomasin tänään ukin haudalla käydessä, että hautausmaa on älyttömän hyvä paikka selvittää ajatuksia. Rekisteröin aivan uusia ajatuksia, uusia tapoja, uusia tunteita. Valaiseva kokemus. Kokeilkaa joskus! Tottakai tämä kuullostaa hiukan oudolta. "Menkää hautausmaalle, jos haluatte selvittää ajatuksianne!" Joo, what ever.. Mutta tottahan se on. Niille maaplänteille on haudattu ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Kuoleman jälkeen haudalla on käyty melkein viikoittain ja kaikkina juhlapyhinä; joulut, syntymäpäivät, hääpäivät, nimpparit, halloweenit, uudet vuodet, kuolinpäivät, ystävänpäivät ja muut. Ja aina vain harvemmin. Jonain vuonna haudalla käydään enää jouluisin. Ahkerimmat kävijät muutaman kerran vuodessa. Pitäähän haudan kukat uusia, eikö vain?

Muu haudallakäyntimme sujuikin sitten konemaisesti. Portista sisään, muutaman haudan ohi Ruskeasannan hautaustaan kappelille, siitä oikealle. Etsitään pimeässä G-välikkö; arvauksella menee, tienviitta on revitty pois aikoja sitten. Muutama metri eteenpäin.
Kalevi Honkanen 10.6.1931 - 28.7.1995.  

"Mä sytytän kynttilän!"
"Mä sit laitan sen paikoilleen!" 

Tiputan harmaat lapaset hangelle, tartun kohmeisilla käsillä tilutikkuaskiin, sytytän kynttilän vaivalloisesti ja ojennan sen Netalle. Päässäni pyörii asioita, joita en ole aiemmin ajatellut. Mitä tuo haudassa makaava mies on joskus minulle merkinnyt? Mies, josta minulla ei ole muistona muuta, kuin yksi hetki ja kaikki mitä hänestä on kerrottu. Serkullani Sannilla oli pienempänä paha tapa mennä piiloon ja hypätä kimppuuni, kun menin ohi. Ukkini oli aina puolellani, kun Sanni yritti upottaa hampaansa käteeni. (Ja onnistui siinä älyttömän usein!) Muistan, kuinka teimme yhdessä hiekkakakkuja mummolan pihalla. (Johon muutimme perheen kanssa ukin kuoleman jälkeen. Mummi muutti kerrostalo-asuntoon) En minä muista sitä miestä ollenkaan. Kuviakin hänestä löytyy vain muutama. Nekin ajalta juuri ennen kuolemaa. Niissä hän näyttää älyttömän hauraalta ja sairaalta. Eikä mikään ihme, hänhän kuoli syöpään. Hänen hautajaisissaan muistan, kuinka istuin tätini Maaritin vieressä. Pappi puhui. Poimin hänen tekstistään ainoastaan yhten lauseen "Kun hän nousee uudestaan.." (tai jotain vastaavaa. Olin silloin kolme) Olin innoissani! Kysyin tädiltäni, että nouseeko ukki uudestaan henkiin. Silmäni loistivat.

Nyt jo kaksi sukulaistani on kuollut syöpään.. Ukki ja kummisetä. Eivät he minulle älyttömän tärkeitä olleet, kummisetääkin näin hänen eläessään vain muutaman kerran vuodessa, synttäreillä enimmäkseen. Mutta silti. Muistan kuinka kummin hautajaisissa laulettiin Tähdet, tähdet -biisiä. Muistan, kuinka etsimme äidin kanssa sopivia kenkiä tilaisuuteen. Korkokengillä, kun en osaa vieläkään kävellä, ostimme mustat lenkkarit, jotka lojuvat vieläkin eteisessämme, vaikken käytä niitä. Muistan sen yön, (oli kesä. Olimme juuri silloin jokavuotisella retkellämme Joensuuhun, mummin ja ukin mökille) jolloin mummini koputti aittamme oveen ja huusi läpi, että Minna soitti; Jyrki on joutunut sairaalaan. Samalla hän ilmoitti, että he lähtisivät ajamaan Minnan tueksi Vantaalle. Muistan, kuinka äitini itkeskeli päivittäin, muistan puhelun, jossa mummini kertoi Jyrkin vaipuneen koomaan. Muutama päivä siitä, niin hän kuoli. Muistan, kuinka yritin itkeä, muttei kyyneleitä tullut. Oliko minulla aihetta itkeä? Muistan kuinka istuin äitini vieressä hautajaisissa ja hän itki silmät päästään. Muistan kuinka aina iloinen serkkuni Jennina (viisi vuotta) itki. En ollut ikinä nähnyt hänen itkevän. En itkenyt edes hautajaisissa, vaikka kuinka yritin. En osannut itkeä ihmisen perään, jota en tuntenut kunnolla.

Halloween-ilta on muuten sujunut tavallisissa merkeissä; katsoimme isin kanssa Brokeback Mountainin, Netta pelasi simsiä viereisessä huoneessa, söimme karkkia ja menimme nukkumaan. Normi ilta.